Kiireinen päivä sääkanavalla

Suomessa tuskin toimisi pitkään kanava, jossa puhuttaisiin erilaisista säistä ympäri maata. Vaikka Helsingissä tai Utsjoella saattaa ollakin lumen suhteen hiukan eri tilanne saman päivän aikana, ovat Suomen säätilan vaihtelut aika mitättömiä paikalliseen säähän verrattuna. Siltikin pelkästään säälle omistettu kanava tuntuu hiukan liioittelulta.

Kanavalla lähetetään myös säähän liittyviä dokumentteja mutta tällä hetkellä kanavan täyttää suora lähetys, jossa seurataan New Yorkin ylittänyttä tornadovyöhykettä samalla intensiteetillä kuin Suomessa seurattaisiin Linnan juhlia. Lisäksi viikonloppuna on vuorossa erikoisohjelmaa, jossa taasen seurataan Igoria ja Karlia ja sitä kuinka ne ylittävät Atlanttia.

On tietysti ihan ymmärrettävää, että ihmisiä varoitetaan mahdollisesti vaarallisista sääilmiöistä, varsinkin kun Ohiossa on jo kaksi tornadoa käynyt pyörimässä ja levittämässä rojua ympäriinsä. Tuntuu kuitenkin, ettei paikallisilla oikein pysy mopo käsissä edes säästä puhuttaessa. Kaikki on superlatiivia ja mahdollisimman tunteisiin vetoavaa. Lisäksi samaa asiaa pyöritellään uudestaan ja uudestaan: samat webbikamerat, samat asiantuntijat viiden minuutin välein.

Sosiaalisia täällä kuitenkin osataan olla televisiossakin. Twitpic:t myrskytuhoista ovat helppoa sisältöä. Lisäksi Weather Channelilla on nyt päivitetty iPad-applikaatio, jonka avulla voit muun muassa seurata säätä.

Täällä muuten sataa täysin samalla lailla kuin elokuvissa.

Museoista mukavaa ajanvietettä

Museoissa on se huono puoli, että niissä saa vietettyä aikaa ehkä liiaksikin. Paikallisten museoiden toinen huono puoli on aukioloajat: yleensä aamukymmenestä iltaviiteen. Siinä ajassa ehtii juuri ja juuri kaksi suhteellisen lähekkäin olevaa museota tarkistaa. Kunhan ne eivät ole liian laajoja, kuten tänään käydyt American Museum of Natural History ja MoMa.

Lisäksi saatoin löytää käytettävyysepäkohdan joidenkin metrovaunujen aikataulunäytöistä. Ne eivät toimi kuten niiden odottaisi toimivan.

Yksittäispakatut muovimukit ja itsepalveluturvatarkastus

Tänään ei matkailullisesti tapahtunut mitään mullistavia. Paikallinen Apple Store on nyt nähty, ulkoapäin. Lisäksi risteilin Manhattanin reunoilla ja kävin eläintarhassa. Koska matkailullisesti oli hiukan ontto päivä, käsitelläänpä hiukan asioita, joita ulkopuolelta tulleena olen tänään ja eilen pitänyt hiukan outoina.

Aloitetaanpa eilisestä: lentokentällä turvatarkastus sujuu lähes yhtä nopeasti kuin Suomessa pelkkä saapumisportilta passintarkastukseen kävely. Miksikö? Koska matkustaja eli asiakas tekee kaiken itse. Olet hakenut matkustusoikeuden jo ennen matkaa internetin kautta. Koneessa olet täyttänyt lappusen jossa kysellään tuotko mahdollisesti mukanasi hedelmiä tai oletko kosketellut maatilan eläimiä viimeisen kuukauden aikana. Varsinaisessa turvatarkastuksessa saat ihan itse painaa sormesi sormenjälkiskanneriin ja samalla hymyillä kameralle. Tietosi, sormenjälkesi ja kuvasi on nyt tallennettu Yhdysvaltojen ties minkä hallinnonhaaran tietokantoihin, eikä tullivirkailija tehnyt muuta kuin kysyi, aiotko yöpyä jonkun luona vierailusi aikana. Sen kuitenkin tiedän että tietosi tallentaneella hallinnonhaaralla on hauska lyhenne nimenään.

On myös olemassa kokonaan automatisoituja turvatarkastuksia paljon matkustaville, kansallisen turvallisuuden suhteen vähäriskisille henkilöille. http://www.globalentry.gov/

Hotellihuoneessa ensimmäisenä hilpeyttä herätti pellistä tehdyt ovet, jotka kuitenkin jäljittelevät umpipuisia ovia koristeleikkauksineen. Toinen hilpeyden ja ehkä pienen loukaantumisriskinkin aihe on sänky, jossa nukutaan noin metrin korkeudella. Kolmantena ovat kylpyhuoneesta löytyvät yksittäispakatut muovimukit. Ei riitä että kylpyhuonekäytössä on muovimukit, kun työpyödällä on kuitenkin lasiset, vaan muovimukit on jostain käsittämättömästä syystä pakattu yksitellen muovipusseihin.

Lopuksi vielä muutama satunnainen asia:

  • Visa Elektron toimii automaateissa ilman ongelmia. Automaatin omistaja tosin ottaa palvelun tarjoamisesta pienen palkkion
  • Hurrikaani Igor on lähestymässä itärannikkoa mutten ole uutisten perusteella ainakaan vielä saanut selville missä kohti osuu maalle
  • Olen tänään, ensimmäisenä varsinaisena matkapäivänä ottanut 300+ kuvaa
  • Ennen matkaa listatuista pakko-nähdä-rakennuksista olen tänään vieraillut ainakin Hearst Towerilla ja New York Times Buildingilla

    New York ja vesisade

    Ovatko kaikki elokuvista tutut amerikkalaisia koskevat stereotypiat totta? Kuuluuko hotellihuoneeseen aina taksien tööttäily tai valaiseeko punainen neonvalo sängynpäätyä? Ovatko New Yorkilaiset ystävällisiä ja avuliaita? Paistaako New Yorkissa aina aurinko? Juuri tällä hetkellä säätila näyttää yllättävänkin suomalaiselta, ukkostaa ja sataa vettä. Ei siinä, pidän ukkosesta eikä sadekaan tässä lämpötilassa juuri haittaa (+18), kosteus (88 %) tosin saa lämpötilan tuntumaan hiukan tukalammalta. Ainoa huono puoli sateessa on se, ettei välttämättä pääse tai viitsi lähteä katsomaan pilvenpiirtäjiä East Riverin varteen heti ensimmäisenä iltana.

    Hotelli sijainnee jonkinmoisen läpiajokadun varrella, katu on ainakin vielä täynnä takseja ja suurimmaksi osaksi mustia amerikkalaisia autoja. Muun maalaisia autoja ei juuri ole näkynyt. Isänmaallista porukkaa ovat, lippujakin on joka paikassa. Näköalat eivät eivät mainittavammat ole, ikkunasta voinee kurkottamalla nähdä One Court Squaren. Ja taksit todellakin soittavat katujen sinfoniaa, jostain soi lisäksi jäätelöautolta kuulostava melodia. Neonvaloja ei lähistöllä ole.

    Pitääkö taas lähteä?

    Olen tänään lähdössä Pohjois-Amerikkaan, New Yorkiin ja Chicagoon, katsomaan pilvenpiirtäjiä. Kävin keväällä Hong Kongissa katsomassa pilvenpiirtäjiä. Silloin ja nyt on samankaltainen tunne lähtöä edeltävinä hetkinä. Matkaa on odottanut kuukausia ja matkaoppaat ovat jo hiirenkorvilla. Kuitenkin päällimmäinen tunne on ettei haluaisi siltikään lähteä. Miksi?

    Eikä pidemmälle matkalle lähteminen ole ainoa tilanne, jossa tunne iskee. Erilaiset sosiaaliset tilanteet aiheuttavat myös tämän tunteen. Uusien ihmisten tapaaminen ennalta sovituissa tilanteissa on esimerkiksi tällainen tilanne. Tilanne ja sen odotus aiheuttavat niin suuren jännityksen, että on yhdentekevää mitä tapahtuisi kunhan tilannetta ei tarvitsisi kokea.

    Mutta mikä tällaisissa tilanteissa sitten pelottaa? Ja miksi tunne häviää silloin kun tilanteesta ei ole enää pakotietä: lentonkentän turvatarkastuksessa tai sovitun kahvilan pöytään istuttaessa. Aiheuttaako tällaisia tunteita mahdollisuus siihen, että olemassa olevaa mukavuudenhaluista tasapainotilaa saatetaan horjuttaa. Että enää ei pääsekään illalla omaan sänkyyn nukkumaan, ihmiset eivät puhukaan äidinkieltäsi; saatat mahdollisesti kokea jotain uutta, joka saattaa olla joko positiivista tai negatiivista. Joka tapauksessa oman pienen piirisi aidat kaatuvat ehkä ryminälläkin.

    Otan taas riskin, että jotain tapahtuu kun matkustan pienen piirini ulkopuolelle. Tiedän kokevani jotain, josta olen pitkään haaveillut, joten olen valmis ottamaan sen riskin, vaikka pakoteitä onkin olemassa.