Mustekynä ja UX

Henri Viitanen

Kuulakärkikynä

Monestiko olet napsutellut mustekynää hermostuksissasi tai vain kuluttaaksesi aikaa taas yhdessä turhalta tuntuvassa palaverissa. Mutta onko mustekynää suunniteltu rauhoittumiseen tai ajankuluksi? Mitä luultavimmin ei mutta entä jos oletetaan toisin? Syyskuussa järjestetyssä SIGCHI Finlandin Käytettävyys & käyttökokemus -tapahtumassa Sarah Diefenbach piti esityksen, jonka aiheena oli vuorovaikutuksen estetiikka. Hänen mukaansa vuorovaikutuksessa on kaksi puolta: miksi ja kuinka.

Miksi liittyy käyttäjäkokemukseen ja syihin, joiden vuoksi laitteita halutaan käyttää, kuinka taas siihen, miten erilaisilla vuorovaikutuksen muodoilla voidaan luoda emootioita käyttötilanteessa. Jos halutaan luoda innostunut tunnelma käyttötilanteessa, kannattaa käyttää vuorovaikutustapaa, joka mahdollistaa nopean vuorovaikutuksen. Odottavaa tunnelmaa voidaan luoda käyttämällä vuorovaikutustapaa, joka pakottaa hidastamaan vuorovaikutusta tuotteen kanssa.

Miten tämä liittyy sitten mustekyniin, tarkemmin sanottuna kuulakärkikyniin, sellaisiin, joista saa kärjen esille painamalla / kääntämällä ja joka yleensä naksahtaa. Tapani mukaan mietin asiaa kun naksuttelin yhtä sellaista ja yhdistin naksahtelun yllämainittuun vuorovaikutuksen luomaan emootioon.

Jos olet hermostunut tai turhautunut tai aika tuntuu matelevan haluat tehdä jotain käsilläsi. Ja yleensä kuulakärkikynä on ensimmäinen asia, joka käsiisi osuu. Mutta auttaako naksuttelu mihinkään edellä mainituista asioista?

Ajan kulumiseen naksuttelu auttanee hetkellisesti kun on edes jotain tekemistä. Hermostuneisuuteen äkillisten naksahdusten tuoma tunne ei varsinaisesti auta, varsinkaan jos et ole ainoa naksauttelija huoneessa.

Entä jos kuulakärkikynä olisikin suunniteltu toisin, ajateltu myös toissijaisia toimintoja kuten juuri naksauttelua hermostuneissa tilanteissa? Jos kuulakärkikynässä olisikin kaksi eri tilaa: normaalikäyttötila ja hermostuneisuustila. Hermostuneisuustila tulisi tietysti käyttöön kun kynä tunnistaisi hermostuneisuuden oireet: hikoilun, kohoneen sydämenlyöntitiheyden ja alkavan naksuttelun.

Hermostuneisuustilassa kuulakärkikynän toiminta muuttuu. Kynän kärjen esiintuominen, joka siis normaalitilassa on nopea, naksauttelua aiheuttava tapahtuma hidastuu. Samalla naksahtelu häviää. Hermostuneisuustilassa kynä myös rajoittaa kynänkärjen esiintuomisen taajuutta. Taajuus on maksimissaan ihmisen leposykettä vastaava, eli noin 60 naksahdusta minuutissa, jolloin myös käyttäjän sydämensyke pienenee.

Kysymys tietysti kuuluu, että kuinka tärkeää tällaisten toissijaisten toimintojen huomioiminen on. Tässä tilanteessa ei ehkä ole niinkään tärkeää. Helpommin hermostuneisuutta voi ehkäistä toisilla keinoilla. Mutta kuten tässäkin tapauksessa nähdään, monilla jokapäiväisillä käyttötavaroilla on toissijaisia käyttötarkoituksia. Tuotteita ei ehkä edes käytetä tietoisesti näihin toissijaisiin käyttötarkoituksiin mutta ne tulisi ainakin ottaa huomioon tuotetta suunniteltaessa.

Kuulakärkikynän kuva flickr-käyttäjältä eike

Thanatosensitiivisyys

Henri Viitanen

Kalevan kankaan hautausmaa

Oletko koskaan miettinyt mitä sähköposteillesi, salasanoilla suojatuille tiedostoille pilvipalveluissa tai lähes kaikelle sähköiselle datalle itsestäsi tapahtuu kuoltuasi? Harva ehkä edes ajattelee asiaa mutta on totta että yhä useampi meistä on siirtänyt sähköiseen kaiken sen tiedon mitä aikaisemmin on säilytetty paperisena.

Materialistinen jäämistö jää kuolinpesän haltuun ja siihen on helppo päästä käsiksi mutta entä sähköinen tieto? Mitä sille tapahtuu? Tällaisia kysymyksiä käsittelee ihmisen ja teknologian välisen vuorovaikutuksen konsepti, jota kutsutaan thanatosensitiivisyydeksi (thanatosensitivity).

Thanatosensitiivisyys?

En itsekään ollut törmännyt aiheeseen satunnaisia uutisia lukuunottamatta mutta thantosensitiivisyys tuli esille tehdessämme harjoitustyötä käyttäjäkeskeisen suunnittelun opintojaksolle. Thanatosensitiivinen lähestymistapa siis liittää ihmisen ja teknologian väliseen vuorovaikutukseen sekä kuolevaisuuden että kuoleman näkökulmat. Nykyisessä länsimaisessa yhteiskunnassa kuolema tunnutaan painettavan johonkin taustalle, unohduksiin.

Ihmiset tukahduttavat ajatuksen siitä, että kaikkien elämä päättyy joskus. Thanatosensitiivisyys lähestyy kuoleman ja kuolevaisuuden vaikutuksia ihmisen ja tietokoneen vuorovaikutuksessa humanististen tieteiden tavoin. Ihmisen toimintaan ja käyttäytymiseen voivat vaikuttaa alitajuinen tietoisuus kuolevaisuudesta tai kuten Freud määrittelee: ihmisellä on vietti palata alkuperäiseen, elottomaan tilaansa.

Mitä jätän jälkeeni…

Kun kerran tiedät kuolevasi, miksi et valmistuisi myös siihen mitä jätät jälkeesi? Mutta kuinka siihen voisi valmistautua? Ensiksi kannattanee miettiä mitä haluaa jättää jälkeensä. Haluatko että kuolemasi jälkeen joku lukee kirjeenvaihtosi tai katselee valokuvakokoelmaasi? Haluatko kenties vain osan jälkeenjättämästäsi datasta olevan jonkun käytössä? Vai haluatko lahjoittaa kaiken tutkimusaineistoksi museoille?

Kannattaa myös muistaa että tietyssä mielessä materiaalin luoja elää materiaalinsa kautta ikuisesti, kunhan vain joku sitä lukee tai katsellee. Entä sitten muu kuin yksityinen data, esimerkiksi työnantajan palveluksessa luotu materiaali, joka yleensä on vahvasti salasanalla suojattu. Tai ainakin pitäisi olla. Työnantaja varmasti haluaa päästä materiaaliin käsiksi työntekijän kuoltua.

Lisäksi on mahdollista että data säilyy sen luojan tietämättä. Palvelimille jää jälkiä siellä olleesta datasta, eikä tietokoneen kovalevyjen alustaminen oikeasti poista sillä olevaa dataa.

… ja miten?

Jos kuitenkin haluat kuolemasi jälkeen antaa läheisillesi mahdollisuuden päästä käsiksi sähköiseen dataasi, mitä mahdollisuuksia sinulla sitten on?

Yksi vaihtoehto on liittää kaikki salasanasi osaksi testamenttia. Ongelmana ehkä on se, että kun vaihdat salasanasi johonkin palveluun, niin sinun pitää muistaa vaihtaa se myös testamenttiisi. Voit myös käyttää ohjelmistoa, joka säilöö salasanasi yhden salasanan taakse, jonka sitten jätät jälkeesi testamentissa. Mutta jälleen sinun pitää muistaa vaihtaa tämäkin salasana testamenttiin, jos muutat sitä.

Toinen vaihtoehto on luoda järjestelmä, jossa on mahdollista antaa kolmannelle osapuolelle pääsy dataan tiettyjen ehtojen täytyttyä. Tällaisesta menettelystä käytetään nimitystä key escrow.

Tämä kirjoitus perustuu Michael Massimin ja Andrea Charisen artikkeliin Dying, Death, and Mortality: Towards Thanatosensitivity in HCI (PDF, 166kb).

E-resepti VR:n viitoittamalla tiellä

Henri Viitanen

E-resepti

Tänään Yle uutisoi kuinka sähköinen resepti (E-resepti) on kohdannut ongelmia. E-reseptissä on suunnitteluvirhe, joka aiheuttaa sen ettei kaikkiin kenttiin voi aina kirjoittaa tarpeellista määrää tekstiä ja tarpeellista tietoa saattaa jäädä pois.

Konttinen kertoo, että määritystyössä kuullaan aina lääkäreitä, mutta vasta käyttäjäkokemus kertoo totuuden ja antaa lisää näkökulmia.

– Nyt kun käyttäjäkokemukset ja palautteet on saatu kokoon, niin niistä on otettu opiksi, ja sähköisen lääkemääräyksen toiminnallisuutta lähdetään parantamaan, hän vakuuttaa.

Suunnitteluprosessissa siis selvästikin määritellään tuotteen sisältöä suunnitteluvaiheessa, mikä on olennainen osa käyttäjäkeskeistä suunnittelua. Mutta käyttäjäkeskeistä suunnittelua ei kuitenkaan voi tehdä ilman käyttäjä- / käytettävyystestausta. Tässä tapauksessa näin on kuitenkin luultavasti päässyt käymään. Käyttäjätestaus on jätetty tekemättä ja nyt korjataan tehtyjä virheitä käyttäjien palautteen perusteella.

Mitään syytä käyttäjätestauksen tekemättä jättämiseen ei kuitenkaan ole. Se on sekä helppoa että halpaa. Alkuunpääsemiseksi voin suositella Steve Krugin erinomaisia pikaoppaita Don’t Make Me Think – A Common Sense Approach to Web Usability ja Rocket Surgery Made Easy – The Do-It-Yourself Guide to Finding and Fixing Usability Problems.

Himmentimet ja tieto maailmassa

Henri Viitanen

Himmentimet

Tieto maailmassa (knowledge in the world) ja tieto päässä (knowledge in the head) ovat käytettävyydessä ja käyttöliittymäsuunnittelussa usein käytettyjä termejä. Termit viittaavat siihen kuinka tieto käyttöliittymän käyttötavoista ja toiminnallisuudesta saadaan: onko käyttäjällä jo olemassa mielensisäinen toimintamalli vai tarvitseeko hän vinkkejä. Yleensä käyttöliittymän pitäisi välittää nämä vinkit käyttäjälle.

Kuinka tämä kaikki sitten näkyy suunnittelussa? Otan esimerkiksi Tampereen Teknillisen Yliopiston luokkahuoneessa olevat himmentimet, joita olen joutunut käyttämään.

Tällä hetkellä himmentimet on järjestetty kuvan 1 mukaisesti pystyyn, siten että ylin himmennin himmentää taaimmaisen rivin valoja ja alin etummaisen rivin valoja.

Himmentimien nykyinen asettelu

Kuva 1: Himmentimien nykyinen asettelu

Ongelmana tässä tilanteessa on se etteivät himmentimet vastaa mitenkään loogisesti himmentämiään valoja. Käyttäjä joutuu yleensä kokeilemaan kaikkia himmentimiä vuorotellen ja tarkkailemaan mitkä valot milloinkin himmenevät. Käyttäjä joutuu myös tallentamaan muistiinsa himmentimien ja valojen vastaavuudet. Seuraavilla käyttökerroilla käyttäjä joutuu palauttamaan vastaavuudet muististansa, mikä ei ole lisää käytettävyyttä (“Ennemmin tunnistaminen kuin muistaminen” –Nielsen).

Entä jos jokaisessa luokassa himmentimien ja valojen vastaavuudet eivät olekaan samanlaiset?

Sen lisäksi että himmentimien järjestys olisi sama kaikissa luokissa, voidaan miettiä muita keinoja himmentimien ja valojen vastaavuuksien ymmärtämisen parantamiseksi. Himmentimien asettelu on yksi keino. Jos himmentimet asetetaan riviin kuvan 2 mukaisesti, vastaisi asettelu paremmin reaalimaailmaa ja valorivien edestä-taakse -asettelua. Mutta pitäisikö takarivin himmentimen olla oikeanpuoleisin kuten kuvassa 2 esitetään?

Himmentimien vaihtoehtoinen asettelu 1

Kuva 2: Himmentimien vaihtoehtoinen asettelu 1

Tällöin fyysinen vastaavuus olisi suurin: luokan takaosan puolella oleva himmennin himmentää takarivin valoja. Tämä asettelu on huomattavan paljon opittavampi kuin kuvan 1, olemassa oleva, asettelu. Samalla voidaan myös olettaa, että tunnistettavuus helpottuu, varsinkin jos kaikissa luokissa käytettäisiin samaa asettelua ja tieto vastaavuudesta löytyisi ympäröivästä maailmasta, himmentimien asettelusta, eikä sitä tarvitse hakea muistista.

On olemassa tietysti muitankin mahdollisia asetuksia, joista otan tässä esille yhden. Asettelu on muuten sama kuin kuvassa 2 mutta himmentimien järjestys on käänteinen, eli oikeanpuoleisin himmennin himmentääkin etummaisen rivin valoja (Kuva 3).

Himmentimien vaihtoehtoinen asettelu 2

Kuva 3: Himmentimien vaihtoehtoinen asettelu 2

Logiikka tämän asettelun takana on seuraavanlainen: oppimisvaiheessa käyttäjä katsoo valoja samalla kun kokeilee himmentimiä ja koska valot ovat käyttäjän selän takana täytyy hänen kääntyä katsomaan mikä valaisinrivi reagoi ko. himmentimeen. Käyttäjä siis näkee valaisinrivit käänteisessä järjestyksessä.

Voi olla että tällainen WYSIWYG -asettelu auttaa oppimisessa muttei siitä ole nopeuttamaan varsinaista käyttöä. Arvailujen sijaan pitäisi eri asetteluja testata käyttäjillä.

Tampereen Tornihotelli ja veturitallien purkaminen

Henri Viitanen

Tullin alueella tapahtuu, kun seinää kaatuu tulevan Suomen korkeimman rakennuksen tieltä. Onneksi osa seinistä kuitenkin rakennetaan lähes sellaisinaan takaisin.

Kuten varmaan moni Tullin alueella liikkunut on huomannut, käy veturitalleilla melkoinen kuhina. Tällä hetkellä veturitalleista on purettu Tullintorin puoleista seinää reilun kolmen pilttuun mitalta. Pilttuu on kai oikea sana kuvaamaan veturitallin lohkoja?

Aamulehdessä olleen pikkujutun mukaan pohjoisemmasta veturitallista puretaan noin kolmasosa, joka vastaa suurin piirtein jo purettua osaa. Tilalle rakennetaan hotellin keittiö ja ravintolatiloja. Ohessa kuva siitä miltä alueella näytti eilen.

Tampereen Tornihotelli 11/2012

Valmistuessaan Tampereen Tornihotelli on ainakin hetken aikaa Suomen korkein rakennus. Rakentamisesta käytävää keskustelua voi seurata vaikka Talo-foorumilla.