Pitääkö taas lähteä?

Olen tänään lähdössä Pohjois-Amerikkaan, New Yorkiin ja Chicagoon, katsomaan pilvenpiirtäjiä. Kävin keväällä Hong Kongissa katsomassa pilvenpiirtäjiä. Silloin ja nyt on samankaltainen tunne lähtöä edeltävinä hetkinä. Matkaa on odottanut kuukausia ja matkaoppaat ovat jo hiirenkorvilla. Kuitenkin päällimmäinen tunne on ettei haluaisi siltikään lähteä. Miksi?

Eikä pidemmälle matkalle lähteminen ole ainoa tilanne, jossa tunne iskee. Erilaiset sosiaaliset tilanteet aiheuttavat myös tämän tunteen. Uusien ihmisten tapaaminen ennalta sovituissa tilanteissa on esimerkiksi tällainen tilanne. Tilanne ja sen odotus aiheuttavat niin suuren jännityksen, että on yhdentekevää mitä tapahtuisi kunhan tilannetta ei tarvitsisi kokea.

Mutta mikä tällaisissa tilanteissa sitten pelottaa? Ja miksi tunne häviää silloin kun tilanteesta ei ole enää pakotietä: lentonkentän turvatarkastuksessa tai sovitun kahvilan pöytään istuttaessa. Aiheuttaako tällaisia tunteita mahdollisuus siihen, että olemassa olevaa mukavuudenhaluista tasapainotilaa saatetaan horjuttaa. Että enää ei pääsekään illalla omaan sänkyyn nukkumaan, ihmiset eivät puhukaan äidinkieltäsi; saatat mahdollisesti kokea jotain uutta, joka saattaa olla joko positiivista tai negatiivista. Joka tapauksessa oman pienen piirisi aidat kaatuvat ehkä ryminälläkin.

Otan taas riskin, että jotain tapahtuu kun matkustan pienen piirini ulkopuolelle. Tiedän kokevani jotain, josta olen pitkään haaveillut, joten olen valmis ottamaan sen riskin, vaikka pakoteitä onkin olemassa.